Eräänä syksynä
Hallan herra viipyi
Talvipäivän keskelkään kuulunut.
Pahaa se enteili
Viisaat ne virkkoivat,
Viimeksi seurasi tuonen tuuli.
Sitten tiedon saivat he
Varpushaukan poijalta
Tiedon kauhun, surun ja porun.
Marssi jo pohjolaan
Kiesun sotajoukko,
Ikuisen elämän haltijain.
Pian sota syttyi
Kauan se raivosi.
Verinen se oli, puolin jos toisin.
Viattomia kuoli
Syyllisiä loukkaantui.
Tuonelan portit ruuhkaantui
Liikaa ol se jumalille,
Rauhaan he hakivat,
Viimeiseen rauhaan, unen tyyssijaan.
Samoin katosi kansa,
Metsien ja vesien kansa.
Hävisi kuin tuuleen tuhka polttohautojen.
Tuosta väestä tarinoitiin,
Mielissä muisteltiinkiin
Pohjolan äpärät tuhansien vesien.