MiltŠs tunti lihapŠitŠ paeta,
katuun kaatua ja jŠlleen saada turpaansa syyttŠ?
No, sen se opetti, kuinka moni tilasi
lusikalla hyvyyttŠ
ja arvaan, ettŠ rekkalastikuormalla tyhmyyttŠ
ja jŠlkiruuaksi tyhmyyttŠ.
EntŠ miltŠ tuntui peiliin katsoa,
nŠhdŠ mustelma ja verta joka paikassa, kunnes
pikkuhiljaa silmŠt alkoi umpeen muurautua?
No, sen mŠ kestin paremmin,
kun peilin omistajatyttš lohdutti hieman mua.
Aloin hiljalleen parantua,
ja lauloin:
Onhan kuitenkin aina lopulta
aika hienoa olla elossa,
nousta ylšs ja sanoa:
pidŠn sinusta ja tŠstŠ paikasta.
NŠinŠ pŠivinŠ en enŠŠ turpaan saa,
mutta aikuisuus on joskus paljon hankalampaa.
Nyt nŠkee voimakkaampia vaahtosuita,
jotka mukiloivat maailmaa
ja tahtovat mŠŠrŠtŠ kaikkia muita taas
ja lietsoa tappeluita taas...
Silti aion tŠŠllŠ pitkŠŠn roikkua:
hopeareunuksissa killun enkŠ irrota koskaan.
Vaikka uskoa varmasti koetellaan,
niin hyvyyttŠ on annosteltu meihin
aina enemmŠn kuin pahuutta milloinkaan.
Pahuus ei pysty voittamaan
koskaan.
Onhan kuitenkin aina lopulta
aika hienoa olla elossa,
nousta ylšs ja sanoa:
pidŠn teistŠ ja tŠstŠ paikasta.