ktil kehaisi ensisynnyttj,
potra poikalapsi mtkhti maailmaan:
kiljuvat kuusi kiloa.
ja niin, niinp niin,
ensi kerran niin pudottiin.
ja matkalla kehtoon
tai tuonen lehtoon,
miten vaan,
me pudotaan...
.tarhoihin, kouluihin ja virastokytviin.
poikapolo idiltn pyysi niin:
"emo, minut sst, pahasta pst!"
ja niinp jo
toistamiseen pudottiin, oi!
iti vapisevaa varsaansa
syleili,
tytisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:
alassyksy alkoi nyt,
siit kukaan ei kiinni ota.
on hyv haltijatar hyljnnyt meidt,
ja Luoja antanut pudota.
siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttkin tuijota
kun kutsuu urheita uhrejaan
hn joka antoi meidn pudota.
meidn on annettu pudota"
Luojan pikku piipertjt putoavat
syden, juoden, itkien, iloiten
menevt, lisntyvt,
tyttvt taivaat ja maat.
kunnes joskus jokaista vuorollaan
tullaan kutsumaan:
unessa yll
tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,
miss ja milloin kutakin odotetaan...
alassyksy jatkuu nyt...
eik thn leikkiin lhde kysyttyn keist
kukaan,
omille harharetkilleen jokainen vain viskataan
mukaan...
ja jonain aamuna hn pakkaa laukkunsa,
astuu autoonsa, ja ties minne ajaa...
.suuren metsn taa, miss autio maa
kraatteria valtavaa ympri. sen reunalla
hn riisuu takkinsa, hn riisuu paitansa,
housut, kengt, hattunsakin nyt unohtaa,
sulkee silmns ja luottaen onneensa
kuilun syvyyksiin hn sukeltaa:
putoaa minuutin, putoaa toisenkin,
putoaa pumpuliin, ollen perill kai.
silloin hmrst esiin hymyilev hahmo
astuu, kysyy: "milt tuntui?
ei hullumpaa, vai?"