Näet minut usvassa vain hetken, katson
pimeyteen. Surullinen, unohdettu ja yksin
jo vuosisatoja. Olen nähnyt peikot ja niiden
vallan tuhoutuneen. Olen nähnyt ihmisen
tuhoaman valtakuntani. Kuolleina valittavat
metsäni puut vihaansa.
Hetken istun sammaleella laulaen surun
suurimman ja katson kiveen ikuiseen.
Menneet ovat ajat jolloin riemuitsin ja olin
iloinen. Nyt on jäljellä vain kylmät
kyyneleet ja viha lapsiin Aatamin. Viha ja
suru...
Minne ovat kadonneet petoni? Missä ovat
rakkaat lapseni? Vihaan tätä kuollutta
metsää, vain tyhjää ihmisen jäljiltä...