Kauan sitten kylŠn pŠŠssŠ syntyi kaksi poikaa,
kaksi perillistŠ sodanjumalan karhuntaljoin verhotun.
Jo kolmen iŠstŠ, sanovat, toisiansa alkoivat harjoittaa
ja kun terŠksensŠ yhteen kalahti, saattoi kuulla ukkosen.
Kauan sitten kylŠn pŠŠssŠ varttui kaksi poikaa,
kaksiko vain typerystŠ kuolemaa pilkkaamaan?
Ei yksikŠŠn haava vielŠ ollut tehnyt
tehtŠvŠŠnsŠ
ja siksi kai sitŠ miekasta vihollisen tŠytyi anoa.
Aina kunnia houkuttaa nuorta kansaa
(ryšstšretki merten taa) ja taistelu sitŠkin enemmŠn.
Varmaan turmaan rientŠvŠn tielle
vain toinen hullu uskaltautuu.
Kun kenttŠ hohkaa kŠrsimystŠ ja kirveet lentŠvŠt,
leikki kanssa kuoleman vain yltyy.
Niin riemukasta lapsien on pŠitŠ pudottaa
kuunnellessaan sotajoukkoa hurraavaa.
Usein kŠykin vain niin et' vertaisesta tulee alempi.
Tarinan kulku voitoista kŠŠntyy
ja maine ihmisen helposti antaa veljensŠ unohtaa.
Ylpeys, tuo kavalin tauti pŠŠllŠ maan,
nŠin on vienyt taas yhden uhrin muassaan.
Kumpi lie se epatto, kilpi alhaalla ja miekka koholla
teilleen mennyt vaiko hŠn joka hautoja kaivaa saa?
Heikompaa voima mik' riepottaa;
kotinsa on iŠksi jŠttŠnyt tahtoen vielŠ surmata.
Kunniaton moinen tyš.
Long ago a village away there were born two sons,
two heirs of the god of war dressed in bearskins.
From the age of three, they say, each other they did train
and when their steel did clash thunder could be heard.
Long ago a village away there did grow two sons,
or were they just two fools born to mock their deaths?
Still they hadn't got a wound that would've hurt'd enough
to prevent them from begging such from a foreign blade.
Honour always tempts the young blood
(plundering across the seas) and battles even more.
Into the way of the one rushing to his doom
only another insane dares step.
When the field emits pain and axes fly about,
play with death is on the increase.
Such a joy for children the dropping of heads is
as long as their army cheers.
Yet so often equality becomes inferiority.
The course of a story twists at triumphs
and fame so easily lets a man forsake his kin.
Thus pride, that most insidious illness on all earth,
once again has taken its prey.
Which one might be the failure, he who left with a lowered
shield and sword held high or he who has to dig the graves?
Tossed about is the weaker by what force;
his home he has left, gained just more will to slay.
What a disgrace is such work.